Ollakko vai eikö olla. Siinäpä pulma?

Kevään 2019 eduskuntavaalien ehdokkuutta olen pohtinut pitkään perheen ja ystävien kanssa. Itse asiassa jo Perussuomalaisten puoluekokouksesta 2017 asti.

Puolueen hajoaminen kesällä 2017 ja sitä seuranneen syksyn aikana isä-Mikon vakavat sairaskohtaukset ja kuolema isänpäivänä veivät minut syviin ja tummiin vesiin. En itse asiassa muista vuoden 2017 syksystä enkä keväästä 2018 juuri mitään. Rinnassa oli jatkuvasti raskas surun möykky. Ajattelin, etten voi enää mennä ihmisten ilmoille, koska pienetkin asiat saivat minut itkemään. Tai ääripäänä hermostuin ihan tavallisistakin asioista. Henkisen tasapainon lisäksi alkoi tulla myös muita terveysongelmia. Vasta työterveyslääkärin pakkosairasloma-käsky havahdutti minut viime keväänä siitä, että surutyö on tehtävä. Sitä ei voi siirtää eikä ulkoistaa. Ei auttanut, vaikka kuinka yritin lääkärille selittää, ettei sairasloma ole mahdollista – kun se sotekin on kesken. Muutaman viikon olin osittain pois töistä. Oma eduskuntaryhmäni ja työkaverit yli puoluerajojen tunsivat minut ja ymmärsivät tilanteeni. Siitä tuesta iso kiitos heille kaikille!

 

Jo vuodesta 1968…

Viime syksyllä olin jo siis perheeni kanssa päättänyt, että nämä kevään eduskuntavaalit jätetään väliin. Tuntui, että meidän perheessä politiikka oli sanellut kuvioita liian kauan. Mainoksia mukaellen :”Jo vuodesta 1968”. Silloin Vainion Mikko valittiin Lahden kaupunginvaltuustoon. Veikko ja Sirkka Vennamo olivat saaneet hänet pitkän (ja viekkaan) suostuttelun jälkeen Suomen Maaseudun Puolueen ehdokkaaksi. Olin 5-vuotias kun hänet vuonna 1970 valittiin eduskuntaan. Sen jälkeen tulivat vuoden 1972 eduskunnan hajotusvaalit. Niitä seurasikin sitten SMP:n repeäminen kahtia. Muistan lapsuudesta sen, miten kireät tunnelmat aikuisten kesken oli. Politiikka ei ollut vain meidän olohuoneessa, se tunki itsensä ihan jokaiseen pikkuruisen kaksion 40,5 neliöön. 

 

Ismin tyrmäys kesällä 2017

Eduskuntaryhmän työilmapiiri oli mielestäni muuttunut aivan toisenlaiseksi edelliseen eduskuntakauteen verrattuna. Omien ministereiden arvostelu julkisuudessa ja ryhmäkokouksissa oli jatkuvaa. Myös puolueen aate ja arvot olivat nopeasti muuttuneet – tai pitäisikö sanoa kaventuneet – niiden reilun kymmenen vuoden aikana, jolloin itse olin ollut puoluetta ja sen toimintaa rakentamassa. Puoluekokouksen alla tuntui kuin aatteen tilalle olisi tullut ismi, jonka hokeman yli tai ohitse ei olisi saanut mennä. Tuntui siltä, että jos olit eri mieltä, olit vastapuolella.

 

Lojaalisuus ja kova työ

Mikko muisteli toisinaan SMP:n kuolemaan johtaneita syitä. Hänen mielestään syyt puolueen lopputulemaan löytyivät silloinkin puolueen sisältä. Puolueeseen oli hyväksytty jäseniä, joilla ei ollut sisäistä vakaumusta sen aatesuuntiin. He olivat nähneet SMP:n mahdollisuutena oman poliittisen uransa nostamiseen. Nämä uudehkot jäsenet aiheuttivat myös sisäisiä ristiriitoja ja päätavoitteena heillä oli itsekkäät valtapyrkimykset. Mikko totesikin, että sama ilmiö oli tullut Perussuomalaisiin: muiden tekemä pohjatyö oli tehty ja nyt kun oli tullut aika nauttia niiden hedelmiä, tulijoita riittäisi. Valmiiseen pöytään kun on ulkopuolelta aina helppo tulla.

Isä-Mikko arvosti ahkeria ihmisiä: ”Joka päivä pitää tehdä jotain tuottavaa työtä!” Sama päti puolueen eteen tehtäviin hommiin. Työtunteja ei pidä laskea, jos tavoitteet halutaan saavuttaa. Hän myös usein sanoi, että ei pidä jäädä odottamaan valmista, vaan tehdä asioita itse. Ja useimmiten se tarkoitti myös omien varojen käyttöä. Hän jos kuka tiesi, mitä on rakentaa puolue uudelleen ilman rahaa ja pilkkakirveiden heiluessa. 

 

SMP:n jälkeen PS nousi sittenkin

SMP:n konkurssin jälkeen Mikko ei uskonut Perussuomalaisen puolueen nousuun. Siksi hänen kunnioituksensa Timo Soinia ja Timon Perussuomalaisen puolueen eteen tekemää työtä kohti oli erittäin suuri. Hän ei voinut koskaan ymmärtää, mistä kumpusi se viha ja ylenkatsominen Timoa ja Timon puolueen eteen tekemää työtä kohtaan. Sitä Mikko suri ihan loppuun saakka.

 

10.6.2017 ja viimeinen PS-puoluekokous

Viimeiseksi jäänyttä Perussuomalaisten puoluekokousta Mikko mietti jälkikäteen tunnelmaltaan ristiriitaiseksi ja sanoi monen muun tavoin, ettei tunnistanut uutta jäsenistöä kuuluvaksi hänelle rakkaaseen aatemaailmaan. Mikko oli ollut aikoinaan järjestämässä useita puoluekokouksia ja kenttäväki oli oli politiikan vuosikymmenten aikana tullut tutuksi. Hän totesi puoluekokouksen jälkeen jääneensä kaipaamaan sitä, että luopuvan puheenjohtajan elämäntyötä puolueen hyväksi olisi voitu edes hieman avata. Näin myös uudet puolueen jäsenet olisivat voineet paremmin ymmärtää, mistä on lähdetty ja miten suuren työn Timo oli pienen aktiiviporukan kanssa vuosikymmenten aikana tehnyt. Kesän 2017 puoluekokouksen ohjelmasta vastanneet eivät sitä ilmeisesti katsoneet tarpeelliseksi.

Puoluekokouksen ja sitä seuranneen puolueen hajoamisen jälkeen 94-vuotias veteraanikansanedustaja Mikko usein harmistuneena – ja itselleen tyypillisenä työmyyränä – miettikin, mitä hän olisi itse voinut tehdä paremmin tai enemmän Sampo Terhon puolueen puheenjohtajaksi valitsemisen mahdollistamiseksi. Ja olisiko Jussi Niinistön valinta varapuheenjohtajaksi voinut estää puolueen hajoamisen? Moni lause alkoi sanoilla ”voi, voi…” kun hän mietti, miten olisi voitu välttää SMP:n kohtalo.

 

11.6.2017 surun sunnuntai

Kun Perussuomalaisen puolueen uudeksi puheenjohtajaksi oli valittu Jussi Halla-aho ja myös varapuheenjohtajisto koostui ”halla-aholaisista”, tuntui että oma poliittinen urani oli nyt tässä. Juopa ”soinilaisten” ja ”halla-aholaisten” kesken oli niin syvä. Kenellekään ei ollut epäselvää, että Hämeen vaalipiiri oli Suomen ”halla-aholaisin”. Eikä kenellekään ollut sekään epäselvää, että itse kuuluin ”soinilaisiin”.

En edes pysty kuvailemaan tunteitani puoluekokouksen jälkeisenä sunnuntaina. Soittelimme muutamien kansanedustajien kanssa toisillemme tyrmistyneinä tunnelmia kysellen. Hämmennys oli suuri ja mielikuva – niin puolueen kuin eduskuntatyön – tulevaisuuden suunnasta oli erittäin epäselvä. Kaikilla oli vahva tahto viedä hallituksessa alulle saatuja tavoitteita eteenpäin. Edelliset oppositiokaudet olivat opettaneet, ettei oppositiopuolueena voi vaikuttaa. Nyt meillä oli vihdoin muutoksen avaimet käsissä.

 

12.6.2017 mahdollisuuksien maanantai

Maanantaina tuli puhelu: ”Mitkä fiilikset ja lähdetkö mukaan?” Lyhyt kysymyslause. Tunsin soittajan arvomaailman enkä edes kysynyt, keitä muita mukaan olisi tulossa. Päätöksen tekeminen nopeasti oli oikeastaan helppoa. Ilman Timon sekä Mikon poliittisia saavutuksia ja tukea, en olisi koskaan tullut valituksia kansanedustajaksi. Olin paljosta kiitollinen muiden tekemästä pohjatyöstä. Nyt oli tullut minun vuoroni antaa takaisin sitä luottamusta ja tukea, jota olin itse saanut. Jos olisin ajatellut itsekkäästi, olisin jäänyt. Pysyminen Perussuomalaisissa olisi ehkä taannut kolmannen eduskuntakauden. Sen sijaan halusin olla varmistamassa sitä, että voisimme jatkaa hallitusvastuussa ja viedä eteenpäin niitä lupauksia, joita olin itsekin kansalaisille antanut. Nyt olimme vihdoin saamassa moneen meille tärkeään asiaan muutoksia. Tiesin, että jos nyt joudumme ulos hallituksesta, tilalle tulevat puolueet eivät niitä kannattaisi eivätkä veisi eteenpäin meille tärkeitä tavoitteita.

 

Vaalit vaativat sielua ja sydäntä

Vaaleihin lähteminen vaatii aina rahaa. Erityisesti nykypäivänä tuntuu, että vain taivas on mielikuvituksen rajana mihin – joko omaa tai muiden antamaa – vaalirahaa voi sijoittaa. Vaalikamppailu on vaativa laji. Siihen pitää sijoittaa niin henkiset kuin fyysisetkin voimavarat. Voisin sanoa, että vain ehdokkaana ollut voi tietää, miten rankkaa se on. ”Kilpailu” on kovaa, vastassa ovat ensisijaisesti vaalipiirin oman puolueen ehdokkaat. Aloittaessani poliittista uraani eräs arvostamani, pitkän poliittisen uran tehnyt edustaja tokaisi: ”Anne olet niin avoin, että pidä mielessä se, että joku voi käyttää sitä sinua vastaan! Ja muista, että puukko tulee aina ensin omilta!” Noh, sen olen oppinut, että riippuu porukasta, jossa toimii…

 

Arvot ja valinnat

Syksyllä 2018 olin kertonut eduskuntaryhmän ja puolueen johdoille, ettei minulla tällä hetkellä ole voimavaroja lähteä kevään eduskuntavaaleihin. Harmistus oli suuri niin kentällä, puolueen johdossa kuin eduskuntaryhmässäkin.

Ulkopuolisille en kuitenkaan antanut myöntävää enkä kieltävää vastausta ehdolle lähdöstä. Niinpä parista muusta puolueesta tulikin paljon pyyntöjä. Tuntuihan se kivalta, että pyyntöjä siirtyä toiseen puolueeseen tuli niin ylemmältä puoluejohdolta kuin monilta valiokuntakollegoiltakin. Nauraen sanoin, että kun on tällainen ”hajuton ja mauton”, niin sitä näköjään kelpaisi moneen erilaiseen soppaan.

Mutta ”kolmiloikkaus” – mitä se tarkoittaisi ja mihin se johtaisi? Melkoinen myllytys siitä ainakin seuraisi niin omassa kuin uudessakin ryhmässä. Pohdin silti eri vaihtoehtoja useamman kuukauden ja tutkistelin omaa arvomaailmaani.

Tietynlaiset ideologiat ja arvot ovat lapsuudenkodissa juurtuneet syvään. Mutta myös työelämän tapahtumat ovat muokanneet minua ja arvomaailmaani. Ammattiliiton jäsen olen ollut parikymppisestä. Muistan ensimmäisen lakonkin pankkitoimihenkilönä 1980-luvun lopulta. Nyt juuri posti toi ammattiliitto Pron uuden jäsenkortin, jossa liittymisvuosi oli 1990. Työkavereiden raadolliset irtisanomiset olen nähnyt ja kokenut läheltä. Omakohtainen ulkoistaminen 19-työvuoden jälkeen niin ikään sattuu edelleen: enkö ollutkaan työnantajalle se kantava voima, joka olin luullut olevani?

Toisaalta oman perheen kautta tullut poliittinen perintö liittyy SMP:hen, jonka juuret puolestaan löytyvät Keskustapuolueen maaperästä. Myös vaaliliittoajatuksia oli ilmassa. Muisteltiin äidin kanssa vuoden 1975 vaaleja, joissa SMP oli ollut vaaliliitossa Kristillisedemokraattien kanssa. Ei se vaaliliitto tuonut ainakaan silloin autuutta, sillä Mikko putosi huikeasta yli 10.000 äänen potista huolimatta.

 

Politiikka on raadollista

Meidän perheessä on koettu poliittiset ylä- ja alamäet, voiton lämmin henkäys kuin myös tappion hyytävä viima. Jo 1970-luvulla koettiin siis pariinkin kertaan, miltä se eduskunnasta putoaminen oikein tuntuu. Tuli eräänä päivänä mieleeni, että istuukohan tällä hetkellä Eduskunnassa montakaan kansanedustajaa, joka on omakohtaisesti, perhetasolla seurannut ja kokenut nämä kaikki poliittiset kuviot, joita nyt itse olen käynyt läpi?

 

Kansanedustajan työ on kunnia-asia!

Moni haluaa kansanedustajaksi, mutta vain osalle se tulee mahdolliseksi. On hienoa, että meillä Suomessa kaikilla on mahdollisuus lähteä eduskuntavaaliehdokkaaksi ja että demokratia takaa monipuoluejärjestelmän. Joka puolestaan takaa sen, että kaikille äänestäjille löytyy se oikea oma ehdokas, joka jakaa saman arvomaailman. Näin olen vastannut heille, jotka hajoamisen jälkeen ottivat yhteyttä ja ilmoittivat, etteivät hyväksy tapahtunutta.

Tätä työtä jokainen edustaja tekee omalla tavallaan. Ei ole kahta samanlaista kansanedustajan uraa. Ei, vaikka homma menisi isältä pojalle – tai tyttärelle. Mutta sen sijaan sterotyyppisiä mielikuvia kansanedustajan työstä on sitäkin enemmän. Niiden luomisessa ja muokkaamisessa niin meillä kansanedustajilla, mutta myös medialla on erittäin suuri rooli. Mikon yksi ohjeista aikoinaan oli: ”Muista, että median kanssa pitää olla väleissä, kirvestä kun hiotaan kahta puolta!” Molemmat osapuolet tarvitsevat toisiaan. Olen huomannut, että ajat ovat monessa mielessä muuttuneet, myös politiikan tekemisen ympäristössä. Toisinaan on tuntunut siltä, että räväkät otsikot tai jopa suoranainen nolaaminen on tärkeämpää kuin politiikan sisällöstä uutisoiminen.

 

Helmihetkistä kyynelhelmiin

Olen saanut kokea ja nähdä tässä työssä huippuhienoja, äärimmäisen jännittäviä ja pitkää pinnaa vaativia hetkiä. Olen saanut kantaa vastuuta ja arvostan sitä, että eduskuntaryhmä on uskonut minun hoidettavakseni tärkeitä ja ainutlaatuisia tehtäviä.

On ollut päiviä jolloin olen tuntenut äärimmäistä surumielisyyttä epäonnistumisista tai negatiivisista palautteista. Riittämättömyyden tunne on ollut tuttu vieras. Onneksi niiden tunteiden vastapainoksi on ollut paljon hyviä ja antoisia hetkiä. Joskus olisi voinut ehkä vähän enemmänkin pysähtyä nauttimaan erilaisista tilanteista ja tilaisuuksista, mutta tässä hommassa vauhtisokeus tulee helposti. Enemmän ja nopeammin pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi.

 

Kiitos!

Kiitän tämän työn tekemisen mahdollistamisesta tuhansia äänestäjiä, kannustajia, tukiryhmäni jäseniä, eduskunnan ammattitaitoisia ja aina auttamisvalmiita virkamiehiä sekä muiden eduskuntaryhmien kollegoita, joista monista on tullut myös läheisiä ystäviä.

Erityisen kiitollinen olen näistä tämän vaalikauden kahdesta viimeistä vuodesta Sinisen tulevaisuuden eduskuntaryhmässä. Niin paljon olemme yhdessä kokeneet. Olemme tsempanneet toisiamme läpi tulikiven katkuisen ilmapiirin puolueen hajoamisen jälkeen! Naurettu, itketty ja mietitty miten asioita voisi tehdä paremmin. Yhdessä. Se on jokaisen politiikassa mukana olevan ja siihen haluavan muistettava, että yksin et ole mitään. Vain sillä on merkitystä, miten toimit joukkuepelaajana ja vakuutat muut siitä, että juuri Sinuun voi luottaa! Tästä oli kysymys myös silloin, kun PS:n uusi johto ei pystynyt vakuuttamaan muita hallituskumppaneita.

Nämä kevään eduskuntavaalit olen päättänyt jättää väliin.

Voimia ja siunausta kaikille teille, jotka olette mukanani kulkeneet nämä kohta kahdeksan eduskuntavuotta! Olette jättäneet sydämeeni pysyviä muistijälkiä, kiitos niistä!

Anne

 

 

AnneLouhelainen
Hollola

Sinisen eduskuntaryhmän kansanedustaja Anne Louhelainen Hämeen vaalipiiristä, Hollolasta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu